Muistan, miten törmäsin itämaiseen tanssiin ensimmäisen kerran. Se oli Jyväskylän Liikunnalla (toisin sanoen L-rakennuksessa) kahden ison salin välisessä portaikossa noin vuonna 1993. Olin tulossa tai menossa, ja käytävällä odotteli joukko naisia huivit lantiollaan. Mitä silloin ajattelin?

Ovatpa omituisia.

Tanssiurani alkuaikoina teki mieli sitoa huivi ylös vyötärölle, sille korkeudelle olin tottunut laittamaan vyöt. Noihin aikoihin kenelläkään ei ollut lantiohousuja eikä napa näkynyt katukuvassa. Sitkeän mallioppimisen myötä huivit alkoivat asettua lantiolle, ja nyt ei mieleenkään tulisi kiristää huivia sen ylemmäs.

***

Kun kuulin ensimmäistä kertaa arabialaista musiikkia, se kuulosti lähinnä omituiselta. Länsimaiseen asteikkoon ja harmoniaan tottuneelle mikrointervallit ja sointujen puuttuminen eivät välttämättä olleet miellyttävä elämys.

Se otti aikansa, ennen kuin arabialainen musiikki alkoi avautua. Musiikin rakenteet ja soittimet ovat tulleet tutuiksi, rytmit hahmottuvat ja kenties myös maqamit jossain vaiheessa avautuvat. Nyt arabialaiseen musiikkiin on helppo rakastua.

***

Olin katsomassa ensimmäistä itämaisen tanssin näytöstä syksyllä 1996. Silloin takana oli melkein vuosi itämaisen tanssin tunteja. Oli jo jotain tuttua, mutta paljon outoa ja kummallista.

7HT:n näytöksen aloitti tuolloin keppitanssi, jota pidin luvalla sanoen omituisena. Musiikki oli tolkutonta vingutusta ja alussa pitkä taksim, joka ei minulle avautunut. Illan viimeisenä nähtiin Lahzon rana, Mahmoud Redan klassikkoandalusialainen. Se oli mielestäni pitkäveteinen.

Joukossa oli toki jotain ensikertalaiseen kolahtavaakin: Redan Haggalaan ihastuin heti, josko lantion jatkuva liike häkellytti. Päivi Mielikäinen esitti Issam Abo El-Nasrin aleksandrialaisen, Magda Kadous-Boersin milayabaladin Si Abdu sekä Shik shak shok -baladin. Pidin myös Heli Maanilan ja Sanna Kaidan esittämistä estraditansseista. Päällimmäinen vaikutelma illasta ei enää ollut, että onpa omituista, vaikka kaikki tanssi ei minua sykähdyttänytkään.

Tätä nykyä pidän paljon keppitansseista, mizmarvingutuksista ja kaikenmoisista taksimeista. Andalusialaista rakastan, varsinkin Lahzon ranaa.

***

Syyskauden myötä tanssin pariin löytää tiensä jälleen koko joukko uusia harrastajia. Heistä moni kummeksuu treeni- ja esiintymisasuja sekä musiikkia. Tulevan talven näytöksiin raahataan myös ystäviä ja tuttavia sekä av(i)omiehiä, joille tanssi on ensisijaisesti omituista.

Kun on pitkään tanssinut, tekee mieli tehdä jotain syvemmälle menevää ja -- herra paratkoon -- taiteellista. Mutta silti ei parane boikotoida rentoja poppiksia, iloisia ja vauhdikkaita tansseja ja rumpusooloja. Ryhmässä ja yleisössä on aina niitä, joille itämainen tanssi on omituista. Heille on hyvä vähän siloitella tietä.

Tanssiviikon tapahtumat

Syyskuu jatkuu tapahtumien merkeissä. Keskiviikkona Joroisilla Heli Turunen opettaa spanish-koreografian, järjestäjänä Seher -- Tanssin taikaa ry. Perjantaista sunnuntaihin Ähtärissä on tarjolla intensiivialkeita allekirjoittaneen ohjauksessa.

Viikonloppuna Helsingissä järjestetään Shewaya Sharqi -festivaali, jonka vieraana on Randa Kamel Egyptistä sekä Khaled Mahmoud, Magdy El-Leisy, Pille Roosi sekä kotimaisista Riikka Lindberg ja Hannele Lindgren. Viikonlopun mittaan on kursseja ja näytöksiä, perjantaina Randan tähdittämä Hopeinen Kuu -näytös ja lauantaina itämaisen tanssin show Vantaan Tikkurilassa Vernissassa.

Sen verran vielä ensi viikosta, että maanantaina nähdään Hopeinen Kuu -näytös myös Turussa.

Nautinnollista tanssiviikkoa!