Palataanpa takaisin kesäkuun alkuun ja Yallaan. Yksi Yallan tunnusmerkkejä on ollut elävä musiikki, niin tänäkin vuonna. Koska minä ja Yalla emme ole eläneet samassa aikataulussa, pääsin vasta tämänvuotisessa festivaalissa ensimmäisen kerran nauttimaan koko livemusa-annin.

Livemusiikkia tarjoiltiin joka ilta: torstaina El Nugum määräsi tahdin ja festarivieraat tanssivat, lauantai-illan näytöksen runkona olivat soolot Nugumin musiikkiin. Perjantain näytöksessä nähtiin ja kuultiin Keidas Ensemblea. Lisäksi elävää musiikkia oli tarjolla kursseilla. Itse osallistuin Hannele Lindgrenin ohjaamaan taksimkurssiin sekä laulukurssille, jossa tulkkina ja tukena toimi Tuija Rinne.

Vuosien mittaan olen melko paljon soittanut ja laulanut, ja välillä on ollut mukava mahdollisuus musisoida myös porukassa (ihan länsimaista musiikkia toki). Livemusiikin lumo ei siis ollut minulle yllätys. Pidän akustisten soittimien saundista ja nyanssiherkkyydestä, ja arabimusiikin suosima monimiehinen orkesteri antaa sävyjä ja värejä aivan toisella tavalla kuin vaikkapa rokin sähkökitara--basso--rumpusetti-kombinaatio. Akustisten soitinten värähtelytaajuus tuntuu katsomossa (ja lavalla) aivan toisenlaiselta kuin cd-levymusa, elävä tulee likemmäs.

Mikä livemusiikissa oli niin erityistä, että jään sitä kaipaamaan? Ehkä tärkeimmät jutut ovat läsnäolo ja improvisaatio.

Toki livebändikin voi soittaa olematta läsnä, mutta yleensä musiikki on niin paljon elävämpää tässä ja nyt. Musiikki -- kuten tanssikin -- heijastelee vuorovaikutusta. Kun yleisö tempautuu mukaan, bändikin innostuu, ja kun bändi on innostunut, yleisön on helppo heittäytyä musiikin vietäväksi. Lainatakseni muinaista hittibiisiä (joka ei iskenyt minun mielihyväkeskukseeni, mutta jäipähän silti mieleen): "Jos haluu saada, on pakko antaa." Ja sama kääntäen: kun antaa ja antautuu, saa enemmän.

Improa

Improvisaatio on jotain erityistä. Länsimaisessa musiikissa -- poislukien esimerkiksi eräät jazzin suuntaukset -- tavoite on toteuttaa nuotinnettu musiikki mahdollisimman autenttisesti, siis mahdollisimman paljon nuotinnetun kaltaisena. Esimerkiksi uudessa suomalaisessa kansanmusiikissa olen ihastunut improvisatorisuuteen tai ainakin sen tuntuun -- ikään kuin musiikki syntyisi siinä hetkessä.

Arabimusiikki jos mikä on improvisatorista. El Nugumin haitaristi Reda Saad loihti taksimkurssilla meille ihanaa haitarisooloa toisensa perään, aina uutta ja aina yhtä koskettavaa -- ja aina yhtä ihanaa tanssia. Rumpalit loihtivat aksentteja fiilispohjalta: tällä kerralla näin, toisella kerralla noin. Jos on kahlinnut itsensä kuuntelemaan cd-levyltä jokaisen naksahduksen ja tanssimaan sen, livemusiikki voi olla ylivoimaista tanssittavaksi.

Improvisaation määrä kulkee todennäköisesti aika suorassa suhteessa musiikkikoulutuksen kanssa: mitä enemmän musiikkiopintoja (ainakin länsimaisia), sen enemmän soittaja on kiinni nuoteissa ja päinvastoin. Nuoruudessani eräs itseoppinut ystäväni oli virtuoosimainen pianisti, hän istahti pianon ääreen ja loihti laulun kuin laulun tai jotain ihan uutta. Minä puolestani soitin musiikkikoulun oppien pohjalta mitä tahansa, mihin annettiin nuotit. Kummastakaan ei tullut leipämuusikkoa, mutta ystävästäni tuli paljon parempi soittaja.

Yallan näytöksissä tilanneherkkyys ja nuottiuskollisuus näkyivät siinä, miten musiikki toteutettiin. Keidas Ensemblen suomalaispumppu toimi ennaltaodotetusti -- tai ainakin pääosin suunnitellussa tahdissa --, mutta El Nugumilta ei koskaan tiennyt varmaksi, mitä tulee. Livemusiikkiin tanssiminen on elämys, mutta "carpe diem" -asenteella soitettuun musiikkiin tanssiminen edellyttää, että yllätysmomentit ovat tanssijalle mahdollisuus, eivät riesa.

Kun sai yhden taksimkurssin verran tanssia orkesterin säestyksellä, paluu takaisin levypinojen ääreen oli tyly. Stereoiden volyymia sai nostaa heti monta pykälää, ja vieläkin jotain puuttuu...