Kun ei-itämaiseen perehtyneeltä kysyy mielikuvia itämaisesta tanssista, monet mainitsevat tanssihuivin -- suuren, ohuen kankaan, jota leyhytellään sulokkaasti. Vaikka huivi liittyy mielikuviin kiinteästi, se on silti itämaissa tanssissa tuontitavaraa. Tästä muistutti myös Nourhan Sharif kesäkuun alussa Yallassa.

Huivia käytetään paljon estraditanssien sisääntuloissa sekä ns. huivitansseissa, joista osa taitaa mennä fantasiatanssin puolelle. Itsekin olen vuosien saatossa tehnyt muutaman huivilla leikittelevän koreografian, pääasiassa moderneihin musiikkeihin.

Nourhan tiedusteli meiltä kurssilaisilta, miten käytämme huivia tanssin sisääntulossa. Lopputulos oli, että suomalainen huivitekniikka on aika pelkistettyä eikä huiviin useinkaan mainittavasti kietouduta, se vain leijailee esteettisesti tanssijan perässä. Amerikkalaisessa tyylissä sen sijaan huivilla tehdään mitä mielikuvituksellisempia temppuja ja huivia käytetään efektinä.

Huivin anatomia

Olen aina pitänyt suurehkoista huiveista -- tai niin luulin. Suosikkihuivini (tai itse asiassa samalla sapluunalla on tehty useampikin huivi) on puolipyöreä, pitkältä sivultaan kolmimetrinen huivi. Siinä huivissa on ollut jo ulottuvuutta sen verran, ettei kangas heti kiristä ja useimmat temput onnistuvat. Materiaalina on ollut kauniisti liikkuva, ohuehko sifonki, ja pitkän sivun olen päärmännyt hopeisella vinokantilla, jolloin huivin pitkä sivu löytyy tanssin tuoksinassakin ilman ongelmia.

Minulla on myös yksi silkkihuivi, noin 2,5-metrinen suorakaide. Huivi liikkuu ilmavasti, mutta siitä ei ole useimpiin suosimiini huivitemppuihin, sillä silkkihuivi liikkuu aivan omalla logiikallaan sifonkiseen verrattuna. Silkkiin saisi erilaisen liikkeen, jos reunat päärmäisi helmin ja paljetein, mutta toisaalta miksi muuttaa silkin luontaista liikettä terävämmäksi? Olisiko mielekkäämpää valita kangas tanssin mukaan?

Nourhanin näkemys huivista oli aivan toisenlainen kuin suomalainen. Nourhanilla oli upea, viisimetrinen silkkihuivi, jossa oli liukuvärjäys (silkin lyömättömiä etuja: sen voi värjätä mieleisekseen). Hän painotti, että silkki on se oikea huivin materiaali. Nourhan totesi myös, että huiviin eivät kuulu helmet ja paljetit. Jos huivilla on mittaa neljästä viiteen metriin, on hyvin ymmärrettävää, ettei huiviin enää haluta lisäpainoa.

Kieltämättä Nourhanin suosimiin huivitekniikoihin ei pienestä huivista ollut. Hän teki huivista kapean nauhan, laittoi sen selkäpuolelta kainaloiden alta ja kietoi kummankin käsivarren ympäri muutaman kerran. Huivi pysyi hyvin paikallaan, mutta vielä jäi näyttävät hännät, jotka korostivat pyörimisiä ja kätten liikkeitä.

Suuri, näyttävä huivi on luonnollisesti omiaan soolotansseihin. Kun yhden tanssijan täytyy täyttää suuri lava, reilut huivin liepeet ovat varmasti paikallaan. Ryhmätansseissa sitä vastoin tilaa on huivien kanssa harvoin liikaa.

Huivi on hurmaava ja näyttävä väline, mutta ainakin minun käsissäni huivitansseista tahtoo muotoutua kovin haasteellisia. Viime talvena onnistuin tekemään elämäni ensimmäisen helpon huivitanssin. Sille saralle olisi kiva saada jatkoa.

Toisaalta olisi myös kiehtovaa ostaa nourhan-tyylinen viisimetrinen silkkihuivi ja taiteilla sen kanssa. Valitettavasti moisen kankaan kanssa ei enää harjoitella meidän olohuoneessamme.