Muistan osallistuneeni ainakin khaligikurssille aivan tanssiurani alkumetreillä, ensimmäisissä kesäfestivaaleissani 1997. Silloin kurssin anti jäi aika löyhäksi, ei oivallisen opettajan Jaana Ählin vuoksi, vaan siksi, että kykyni ymmärtää kansantanssien liikekieltä oli kovasti puutteellinen. Kolme lukukautta -- siis puolitoista vuotta -- tanssineena olin vasta päässyt vähän jyvälle itämaisen perusliikkeistöstä (josko tietysti kuvittelin tietäväni ja osaavani jo melkein kaiken).

Sittemmin tanssi- ja kansantanssikursseja on tullut kahlattua useampia eri opettajien johdolla. Khaligista on tullut yksi suosikeistani, ei vähiten värikkäiden pukujen ja hiusten käytön vuoksi. Haggalasta olen aina pitänyt siitä huolimatta, että perinteinen oranssi tahi vihreä puku ei kuulukaan suosikkiväreihini. Milayafanina aleksandrialainen on niin ikään kolahtanut.

Monien kansantanssien paras puoli on suhteellisen yksinkertainen liikekieli. Esimerkiksi khaligi ja nuubialainen ovat perusolemukseltaan sen verran simppeleitä, että perusliikkeiden oppimiseen ei kauan mene. Kumpikaan ei saa lavalla minua syttymään huikeiden liikkeidensä vaan enemmän ryhmätyöskentelyn ansiosta.

Puvustuksen problematiikka

Useimmat kansantanssit ovat ehdottomasti omimmillaan ryhmän esittäminä, monimuotoisesti tanssiporukalle sovitettuina. Kansantanssien toteuttamisen haasteena on puvustus: useimmat tanssit ovat parhaimmillaan, kun ne esitetään juuri siihen tanssiin sopivalla puvulla. Estradit ja baladit viikkotuntiryhmä voi esittää yhdellä koltulla, mutta khaligista kyllä tippuu pois se olennainen ilman thobe nashal -mekkoa.

Tämäkin lienee tottumiskysymys. Tanssin syntysijoilla tanssijat vetaisevat jos minkälaista kansantanssipohjaista tanssia monenmoisissa mielikuvituksellisissa asuissa. Toisaalta tanssin funktiokin on siellä toinen.

Monessa yhteydessä olemme päivitelleet suomalaisten halua tehdä kaikki "oikein", mutta usein unohtuu, että "oikeaa" ja "alkuperäistä" ei itse asiassa ole, on vain voittaineita tulkintoja ja hävinneitä tulkintoja, hienovaraisia kulttuurien eroja, jotka eivät ole perustuneet kirjatietoon vaan yhteisön tapoihin.  Suomalaiset kansallispuvut (katso myös kansallispukukeskus ja Finnica) on tarkkaan muotoiltu, mutta niistäkin syntyy uudisversioita ja vaikutteita otetaan uustulkintoihin.

Vaikka itämaisen tanssin kansantanssit pohjautuvat kansanperinteeseen, ei silläkään saralla mikään ole ikuista ja kirjoihin kirjoitettua. Huomasin 7HT:n itämaisen tanssin tietopankkia selatessani, että siellähän on tämänhetkisen tietämyksen mukaan vanhentunutta tietoa: tyyleissä puhutaan portsaidista eli bambuteijasta, kuten vielä jokunen vuosi sitten oli tapana. Tätä nykyä kattokäsitteenä on simsimiyya. Täytyypä vääntäyttää tämäkin asia tulevaisuudessa tietopankkiimme ajan tasalle, Itämaisen tanssin tyylit -julkaisussahan simsimiyyasta jo puhutaan.

Toinen epäloogisuus on jaottelussa kansantansseihin ja "ei-kansantansseihin". Jos kansantanssina pitää esimerkiksi jonkin kansan tai heimon perinteistä tanssia, eivät ylikansalliset tyylit tahi kehitellyt muodot ole kansantansseja. Jos taas kansantanssia käyttää synonyymina etniselle tanssille, koko itämaisen tanssin repertuaari on kansantanssia, estraditanssi mukaan lukien.

Minulle yksi itämaisen kiehtovimmista puolista on sen moninaisuus: nautin yhtä lailla yleisesti itämaiseksi tanssiksi tunnistettavasta estradista tai baladista kuin Lähi-idän kansanperinteestä pulppuavasta tanssista. Itämaisen tanssin ja sen kansantanssien myötä olen oppinut myös arvostamaan kansantanssia niin Suomesta kuin muistakin maista. Silmä hahmottaa aivan eri tavalla vierasta tanssilajia, kun plakkariin on kertynyt itämainen tanssityyli poikineen.

Vuosikokous 19.2.

Tälle viikolle ei tapahtumakalenterissamme menoja ole, joten vietetään ystävänpäivää kukin tahoillamme tanssin merkeissä. Ensi viikolla eteläisin Suomi elää hiihtolomakautta, joten muun muassa Studio Shamsinassa pääsee teemakursseille.

7HT:n perinteinen vuosikokous on viikon päästä maanantaina Dance Centerissä kello 18. Tervetuloa sinne, hyvät jäsenet!