Osallistuin viikonloppuna erään kehonhallintamenetelmän kurssille. Sen aluksi opettaja antoi meille tehtävän: meidän tuli asettautua janalla kohtaan, joka kertoi meidän kurssitoiveistamme. Otettiin useampi jana: paljon asiaa vs. paljon tekemistä, ulospäin suuntaavaa vs. omaan itseen keskittymistä ja sitä rataa. Olipa joukossa yksi kolmiokin, jossa oma paikka piti valita sen mukaan, oppiiko paremmin katsomalla, kuulemalla vai tekemällä.

Ryhmien alkajaisiksi joutuu aina pohtimaan, mikä on lähestymistapa, mitkä ovat opetuksen tavoitteet ja mikä on kurssilaisten oletettu taso. Vaikka jokaista ryhmää varten teen suunnitelmat, ne täsmentyvät vasta muutaman ensimmäisen viikon aikana, kun oikeasti näen ihmiset ja kuulen heidän mielipiteensä.

Janametodista uskoisin, että opettaja oikeasti hyötyy. Se havainnollisti myös oppilaille sitä, miksi kurssit eivät yleensä ole kaikkien osallistujien mieleen: ihmisten tavoitteet ja toiveet ovat erilaisia, eikä mikään kurssi voi olla kaikkea kaikille.

Kysyntä ja tarjonta

Usein ryhmän ohjelmaa suunnitellessa ne aktiiviset ja suunsa auki saavat tulevat kuulluksi, mutta hiljaisten pohdiskelijoiden mielipiteet eivät kantaudu opettajalle asti. Toisinaan ihmisistä näkee, mistä he pitävät, mistä eivät, mutta joitain ihmisiä on vaikea lukea. Ongelma on myös siinä, että välttämättä kurssille tulijat eivät tiedä, mitä he haluavat -- eihän esimerkiksi alkeiskurssille tulija voi tietää, mitä laji hänelle antaa.

Oppilaani täyttävät aina lukukauden aluksi lomakkeen, jossa kertovat kurssitoiveistaan. Usein käy niin, että oppilas ruksaa kohdat "tanssi on minulle liiikuntaharrastus" ja "en ole kiinnostunut esiintymisestä", mutta kun opetellaan hauska koreografia, hän innostuukin juuri kokonaisen tanssin tekemisestä, ei pelkistä yksittäisistä liikkeistä, ja kevään päätteeksi oppilas löytää itsensä kevätjuhlamme iltana takahuoneesta tihrustamasta peilistä, josko lavalle tarvittaisiin vielä enemmän silmämeikkiä. Jos tuolle oppilaalle olisin tarjonnut pelkkää leppoisaa liikuntaa, hän olisi jäänyt mukavaa esiintymiskokemusta vaille.

Missä menee se raja, miten paljon opettajan on järkevää räätälöidä opetusohjelmaa oppilaidensa mukaan? Kaupungeissa, joissa kurssien määrä ja kävijämäärät ovat suurempia, tämä on helpompaa: omat kurssit esiintymisintoisille ja tekniikkaa haluaville, eri ryhmät leppoisan liikuntaelämyksen ja haasteellisen koreografian haluaville. Mutta mitä tehdä pienellä paikkakunnalla, jossa ei välttämättä voi edes jakaa aloittelijoita ja aiemmin harrastaneita omiksi ryhmikseen?

Siinäpä se. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta mieluusti sitä tarjoaisi kaikille oppilaille mahdollisimman paljon heidän toiveitaan vastaavaa opetusta. Toisaalta opettajan tehtävänä on auttaa oppilaita löytämään itsestään uutta: keppitansseja vierastavasta voi tulla intohimoinen kepinpyörittäjä, esiintymisjännittäjästä lavahirmu ja leppoisan liikunnan ystävästä reippaiden, hikeä kirvoittavien koreografioiden ystävä.

Vilkas viikonloppu

Täällä sataa kaatamalla ja ukkostakin on aamupäivällä saanut kuunnella. Vaikka ruska löytyy pian nurmikon lehtikasoista, tanssisyksy on kukoistavimmillaan.

Tulevana viikonloppuna pääkaupunkiseudulla tarjoillaan makeaa mahan täydeltä. Lauantaina Vantaalla Tanssitalo Juuliassa mennään syyskaamosta karkuun Heli Turusen johdolla. Heli opettaa estraditanssin ja rumpusoolon.

Helsingissä Tanssikeitaalla vietetään Keidaskarnevaaleja. Teemakursseilla opiskellaan lauantaina zillejä ja huivia, sunnuntaina baladia ja rumpusoolo. Lauantai-iltana Kulttuurikeskus Caisassa soi Karnevaaliklubi, viimevuotiseen tapaan livemusiikkia ja elävää tanssia.

Näin siirryttiin syksyn sydämeen. Leiskuvaa lokakuuta!